→ Click to enter
→ (or: Go straight to the third room with confidence)

Before we go further, please take a moment to:✦ Sit up straight. ✦
✦ Pretend you know why you're here. ✦
✦ Whisper the name of the last institution that tried to hold you. ✦

→ When you’re ready to forget, open the next door.
→ (or: Skip straight to the third room, but the ghosts will follow.)

This is the second room.
It smells like your grandmother’s kitchen and that one panic attack in 2018.
Here, your knowing gets messy. Emotional. Body-wet. Embarrassing.

Please choose one:✦ Cry a little ✦
✦ Laugh at yourself ✦
✦ Think of a moment you should’ve said no and didn’t ✦Good. You’re leaking now.
That means you’re alive.

You may rest here.
→ Or slip into the third room before the feelings start talking back.

Katvekulkija (transl. shadow-wanderer) was born from a need to speak what couldn’t be explained— to move with what stirred in me, but wasn’t mine to hold. It came from the places where clarity falters, where language loosens, and silence begins to hum.What’s here didn’t stay long. I tend it, but don’t claim it. It belongs to the wind. To the bones. To the unsaid. If something calls to you, take it. It may stay with you for a while. But try to hold it too tightly, and it will slip through—like fog, or grace, or memory.These are fragments: poem, image, ritual, sound. A trail for those who listen slantwise.

Katvekulkija syntyi tarpeesta puhua asioista, joita en osannut enää selittää — tarpeesta liikkua sen mukana, mikä eli minussa, mutta ei ollut minun omaisuuttani. Halusin tilan sille, mikä luikerteli paikkoihin, joissa selkeys hapertuu, kieli irtoaa reunoistaan, ja hiljaisuus alkaa humista.Se, minkä täältä löydät ei viipynyt luonani kauan. Minä hoidin sitä hetken, mutta se ei ole koskaan ollut minun omaisuuttani. Kaikki täällä kuuluu tuulelle. Lupauksille. Ääneensanomattomalle. Jos jokin kutsuu sinua, ota se. Se saattaa jäädä luoksesi hetkeksi. Mutta, jos puristat liian tiukasti, se livahtaa pois—kuten sumu, armo tai muisto.Nämä ovat sirpaleita: runoja, kuvia, rituaaleja, ääniä. Polkuja niille, jotka kuulevat vinosti.

Immanence

the ecology of entanglement

I leaned into the world and it didn’t flinch –
like something that had been waiting
longer than me.

Transcendence

the philosophy of post-personhood

I shed the self,
but it followed.
Not as shadow
—as echo in someone else’s mouth.

Resonance

the anthropology of attention

Not everything asks to be understood.
Some things only ask
that you stay long enough
to notice they’re leaving.

EHEYS
JA SEN EHDOTON
EHKÄISY

– jälkiä jäljelle jääneestä

Tervetuloa luennolle Eheys ja sen ehdoton ehkäisy.Ääni särähtää kaiuttimessa, vaikka kukaan ei ole sanonut sanaakaan. Paperi tipahtaa pöydältä itsestään, aivan kuin sillä ei olisi enää mitään tekemistä itse aiheen kanssa. Joku yskii, mutta emme tiedä kuka. Joku avaa ikkunan, vaikka on kylmä.Ilma ei liiku, mutta sen pinta on ohentunut. Ensimmäinen dia vilkkuu hetken ja katoaa. Toisessa näkyy kasvi, joka ei koskaan itänyt. Kolmannessa vain sana EI, neljässä sana KAIKKI. Kukaan ei tiedä, missä mennään, mutta jokin on jo alkanut hengittää sisäänpäin.Muistiinpanot on kirjoitettu näkymättömällä musteella. Jäljelle jäävät vain sopimattoman suuret rivivälit, marginaalit, se mikä yleensä leikataan pois ennen kuin kukaan ehtii puhumaan. Tänään ei leikata. Tänään annetaan jäädä keskeneräiseksi.Ole siis hyvä ja istu mihin tahansa. Tai älä istu ollenkaan. Älä odota, että aloitamme. Tämä on jo alkanut kauan sitten.Kysymykset – jos niitä on – otan vastaan lopussa.

Tietyissä metsissä esiintyy ilmiö, jossa siemenet, vaikka kypsiä, kieltäytyvät itämästä. Maa on vastaanottavainen. Olosuhteet—teknisesti ottaen—oikeat. Silti alkio jää lepotilaan, leijumaan päättämättömään tilaan. Kasvitieteilijät kutsuvat tätä primaaridormanssiksi, mutta sammaleet tietävät paremmin: jotkut alut estyvät ei puutteen, vaan tulen muiston vuoksi. Ja entä jos palo tapahtui niin varhain, että kukaan ei nähnyt liekkejä? Entä jos keho kantaa tuhkaa, jota kukaan ei koskaan kirjannut muistiin?

Teologia on pitkään kääntänyt tämänkaltaisen kieltäytymisen väärin. Suostumus, jumalallisessa muodossaan, edellyttää tunnistamista—mutta kaikki tunnistaminen ei ole hyvänsuopaista. Gabriel ei kysynyt jos; hän ilmoitti. Ja Marian vastaus, säilytetty kultalehtisessä kuuliaisuudessa, ei koskaan päätynyt samalle sivulle ilmestyksen trauman kanssa. Täytyy kysyä: kun Jumala koputtaa, kuka saa lukita oven? Entä jos hänen mielensä oli vasta syntymässä, ja joku tuli sisään ennen kuin hän ehti päättää, halusiko tulla avatuksi?

***

Ehkäisevät kasvit—Ruta graveolens, Juniperus communis, Tanacetum vulgare—luetteloitiin ei vain farmakologisten vaikutustensa vuoksi, vaan harhaoppisuutensa. Nainen, joka tiesi, mikä rohto keskeyttää raskauden, ei ollut pelkkä kätilö. Hän oli tiedollinen uhka. Kartasto, joka ei vaatinut patriarkaalista välikättä. Koska ekosysteemeissä, joissa jokainen verso on pyhä, se joka estää siemenen, leimataan luomisen rikolliseksi. Luonnossa vallitsee jakamisen logiikka—levittäytymisen, hedelmöitymisen, lisääntymisen—ja se, joka katkaisee tämän sykliin kirjoitetun alistuksen, tekee itsestään poikkeaman. Tästä syystä kieltäytyminen on aina sukupuolittunut väkivallaksi. Ei siksi, että se vahingoittaa, vaan siksi, että se sanoo ei jollekin, jonka olisi kuulunut tapahtua.Hänkin yritti estää jotain itämästä itsessään. Mutta kun ehkäisyyn ei ollut sanoja—ei kieltä, ei kasvia, ei liittolaista—hän yritti oksentaa sen pois. Vatsasta tuli temppeli, joka yritti torjua vierasta pyhyyttä. Hän ei halunnut tulla kanavaksi. Ei tässä muodossa, ei tällä kertaa. Kehon kieli toimi ainoana vastalauseena: nielty takaisin, työntynyt ylös, syljetty ulos. Oksentaminen ei ollut oire vaan teko—hätäinen, epämuodollinen ehkäisy, joka ei pyrkinyt ratkaisuun vaan pysäytykseen. Hän ei yrittänyt tappaa, vaan pysäyttää. Sanoa: ei tämä. Ei nyt. Ei minusta.

***

Jotkut siemenet halkeavat kehossa. Ennen kieltä. Luottamus annettu liian varhain. Katse liian tarkkaavainen. Keho arkistoi nämä mahdollisiksi, kunnes arkistot paksuuntuvat oireeksi. Muisti ei ole vain sitä, mitä tapahtui. Se on sitä, mitä keho toistaa hiljaisuudessa.Jos hän olisi saanut diagnoosin ja tukea ajoissa, olisiko hän osannut sanoa, että kosketus sattuu, jos siihen ei valmistauduta? Olisiko hän osannut pyytää, ettei hänen tarpeitaan pidetä liioitteluna? Olisiko joku osannut kuulla, ettei hänen hiljaisuutensa ollut välinpitämättömyyttä vaan ylivirittynyttä aistimellista ylikuormitusta? Ei välttämättä.

***

Immuunijärjestelmä, jota kulttuurisesti kuvataan usein linnakkeena—rajaksi, joka torjuu vieraat—ei todellisuudessa toimi kuin muuri. Se on suodatin. Dynaaminen, muuttuva, jatkuvasti neuvotteleva. Se ei kysy “onko tämä minä?”, vaan: voinko elää tämän kanssa? Tästä näkökulmasta identiteetti ei ole pysyvä rakenne vaan suhdemalli—neuvottelua läpäisevyyden kanssa. Ontologia ei perustu johdonmukaisuuteen, vaan valikoivaan läheisyyteen. Jotkin asiat ovat sisällä siksi, että ne koetaan elinkelpoisiksi, eivät siksi, että ne olisivat "minun". Jokainen olemisen teko on muokkauksen teko, joka jättää jäljen siihen, mitä seuraavaksi siedetään. Kysymys ei siis ole, miksi hän avautui väärälle ihmiselle, vaan miksi kukaan ei tarjonnut häntä suojaavaa maaperää aikaisemmin—sellaista, jossa erottelukyky olisi saanut kasvaa ennen altistumista.Hän oli muokannut itseään vuosikymmeniä. Pysähtynyt ennen puhetta. Hymyillyt kokouksissa, jotka saivat vatsan kääntymään. Sanonut kyllä, ennen kuin tiesi mitä häneltä pyydettiin. Tämä ei ollut valheellisuutta vaan sopeutumista—selviytymisen muoto, jossa immuunivaste oli ohjelmoitu rauhoittamaan ympäristö ennen kuin se suojeli itseä. Kun joku viimein näki hänet—todella katsoi, tarkasti, intensiivisesti—hän luuli sitä turvaksi. Luuli tulleensa kohdattua. Mutta se ei ollut näkemistä. Se oli sisäänkirjoittautumista. Käyttöliittymän opettelua. Avoimuuden rakenteellinen väärinkäyttö. Ei yhteys vaan kartoitus. Ei empatia vaan kaappaaminen: havaintojen järjestelmällinen hyväksikäyttö, jossa jokainen särö muutettiin sisäänkäynniksi. Hän ei ollut tullut valituksi vaan puretuksi.

***

On olemassa kosketuksen muotoja, jotka tapahtuvat liian myöhään nimetäkseen ne uhaksi, mutta liian varhain ollakseen luotettavia. Sanoja, jotka tulevat romahduksen jälkeen ja kutsuvat sitä rakkaudeksi. Kuuntelemista, joka naamioituu huolenpidoksi, ja syyttää sinua epäselvyydestä. Kun signaali luetaan väärin, kieltäytymisestä tulee syyllisyys. Lapset ymmärtävät tämän vaistonvaraisesti. Ennen kieltä, suoli kiristyy. Varjo astuu huoneeseen ja leikki keskeytyy. Myöhemmin heille sanotaan, ettei ollut syytä. Että pelko oli kuviteltua. Mutta keho ei toimi todisteiden logiikassa. Se toimii signaalin logiikassa. Varhainen tieto ei ole virhe—se on esikielellistä profetiaa. Tragedia ei ole signaalissa, vaan sen hylkäämisessä.

***

Hän mietti pitkään, oliko hän aiheuttanut tämän. Koska ei heti lähtenyt. Koska toivoi. Koska yritti uskoa siihen, että joku voisi rakastaa ilman ehtoja. Mutta hän ei tiennyt, että ehdot oli jo asetettu. Hänen hiljaisuutensa kirjoitettiin suostumukseksi. Tämä johtaa lahjan torjumisen syntiin. Sanoa ei sille, mitä oletetaan haluttavan—kiintymys, perintö, kieli, kosketus—on asettua kiittämättömäksi. Perimisen järjestelmissä kiitollisuus on kuulumisen ehto. Mutta keho, joka selviää, on usein keho, joka sanoo ei kiitos, tietämättä miksi.Romahduksen ehkäisy ei ole aina rohkeutta. Joskus se on vain yskä historian kurkussa. Ja ehkä juuri siinä piilee pyhän häiriö. Teologisissa järjestelmissä hengitys on ensimmäinen valuutta. Jumala puhalsi elämän hengen Adamiin, ja hänestä tuli elävä sielu. Ruach. Pneuma. Pyhä on aina ilmalla ladattu. Mutta jos hengitys on rukous, niin yskä on jumalanpilkkaa. Se keskeyttää. Rikkoo rytmin. Tahrat hiljaisuuden jollain kurkkuisella, jollain inhimillisellä. Se sanoo: en voi vastaanottaa tätä puhtaasti.

***

Runous on ehkäisyväline tässä. Ei parantaakseen, ei selittääkseen—vaan suojellakseen. Runous ei johda valmiiseen, vaan viivyttää. Se kietoo merkityksen metaforaan kuin harson: ei peittääkseen totuutta, vaan suojellakseen sitä liian varhaiselta paljastumiselta. Sanat eivät ole reitti parantumiseen vaan paikka, jossa kipu saa olla olemassa ilman, että se heti valjastetaan selitykseksi. Lyriikka on ajattelun kohdun limakalvo: paksuuntuva, hajoava, vuotava, älykäs kudos, joka kieltäytyy kiinnittymästä silloin, kun olosuhteet eivät ole elinkelpoiset. Se ei sido ajatusta ideologiaan, ei tunnetta tulkintaan. Se tunnistaa, milloin on liian aikaista päättää, mitä jokin tarkoittaa.Kun johdonmukaisuus uhkaa, runous keskeyttää. Se keskeyttää kielen sisäisestä tarpeesta vastustaa lopullisuutta. Se katkaisee ajatuksen juuri ennen sen kalkkeutumista. Keskeytys ei ole tässä epäonnistuminen—se on sakramentti. Pyhä väli, jossa merkitys saa hengittää. Runo, joka jää kesken, ei ole vajaa vaan eettinen. Se ei tyydytä lukijaa, mutta suojelee kirjoittajaa. Sanat, jotka jäävät auki, kantavat enemmän kuin ne, jotka vievät päätökseen. Niissä piilee oikeus: oikeus keskeyttää, oikeus kieltäytyä, oikeus odottaa, kunnes ymmärtäminen ei enää tunnu väkivallalta.

***

Autoimmuunisairaudet toistavat samaa harhaoppia: keho kääntyy itseään vastaan säilyttääkseen minuutensa. Lupus, Hashimoton tauti, nivelreuma—diagnooseja, jotka kuiskivat: jokin vieras on sisällä. Mutta joskus vieras on itse. Sota on sisäinen. Haava on sisäinen. Huuto on äänetön. Ja silti, se purkautuu.Myös paljastaminen voi olla autoimmuunista. Tulee hetki, jolloin todistus ylittää sen, mitä huone voi kantaa. Puhuja avaa suunsa, ja se mikä virtaa ulos, ei selvennä—vaan horjuttaa. Se, mikä oli tarkoitettu vapauttamaan, eristää. Tämä on epäonnistunut paljastus. Ei siksi että se olisi valheellinen, vaan siksi että se saapui liian kokonaisena kulttuuriin, joka on rakennettu sirpaleista. Hänet karkotetaan ei siksi että hän valehteli, vaan koska hän kertoi suoraan.Kynnys (limen) on pyhä, koska se on ei-vielä. Koska se suojaa ei sulkemalla, vaan pitämällä jännityksessä. Ei-sanasta tulee kaikkein pyhin juuri silloin, kun sille ei ole selitystä. Myös paljastus voi olla ennenaikainen, ei siksi että se olisi väärin, vaan siksi että vastaanottava rakenne ei kanna sitä. Ehkäiseminen ei ole elämän kieltämistä. Se on sen ennenaikaisen avautumisen torjumista. Se on sanomista: ei näin. Se on sen vaatimista, että myös maaperä ansaitsee levon.Ja siemen—
se on kärsivällinen.
Se odottaa.

***

Moderni eheyden myytti ei eroa paljoa Eedenin myytistä: seesteinen, symmetrinen, rikkoutumaton — mutta vain siksi, ettei mikään ollut vielä liikahtanut. Hedelmää ei ollut purtu, kylkiluita ei ollut nimetty, Jumalaa ei ollut kyseenalaistettu. Eheys tässä mielessä on staattista, ei elävää. Se ei synny liikkeestä vaan sen estämisestä. Ei ole sattumaa, että karkotus alkaa tiedosta. Ja heidän silmänsä aukenivat. Eheys ei siis ole elämän alkuperä, vaan sen aukeamisen kieltäminen.Tämä logiikka on hengellisen ohittamisen ytimessä, missä transsendenssi sekoitetaan ratkaisuksi. Kivusta vaietaan. Kärsimyksestä tehdään häiriö, joka pitää ylittää eikä viesti, joka pitäisi kestää. Vaaditaan, että “noustaan yläpuolelle” ennen kuin on edes saavutettu perille. Suruun jäämistä pidetään epäonnistumisena, hengellisenä kypsymättömyytenä, affektiivisena häiriönä uskonnollisessa koneistossa. Mutta sielu ei metabolisoidu opin vauhdilla. Se ei tottele kaavioita. Paranemisen vaatiminen ennen sulattamista on olemisen oksennuttamista — ei muodon puutetta, vaan totuudeksi naamioitunutta järjestystä, joka peittää elävän prosessin sen nimissä. Eheyden vaatimus ei paranna, vaan tukehduttaa sen, mikä juuri oli alkamassa hengittää.

***

On opittava, että vakaudesta palkitaan ennen kuin eheydelle annetaan lupaa. Yhteiskunta ei kysy, onko ihminen kunnossa, vaan kykeneekö hän toistamaan käyttäytymistä, joka näyttää siltä. Vakaus on vaihdon väline: tarjoa säännönmukaisuutta, saat rauhan olla hajalla yksin. Ja niin Hän syö aamiaisen kello 08:00, meditoi 08:30, nostaa painoja 09:00, eikä kerro kenellekään katoavansa. Kaloreita seurataan kuin pyhää kirjoitusta — ei siksi, että haluaisi elää, vaan jotta voisi pitää yllä kulissia siitä, että elää. Sitä kutsutaan toipumiseksi, koska jos käyttäytymisen nimeäisi kontrolliksi, hajoaisi alttari. Jos ei voi näyttää toipuvan, ei ole tilaa olla rikki.Ulospäin temppeli seisoo. Rakennus on ehjä, kellot lyövät, kulkureitit selkeät. Mutta sisällä katto on jo romahtamassa. Ikonit, nuo pyhyyden kuvat, ovat haljenneet ja pudonneet seiniltä niin, että vain sädekehät jäävät roikkumaan — tyhjinä, merkityksettöminä, kuin jälkikaiku siitä, mitä niiden joskus ajateltiin suojelevan. Tilalle ei saa tuoda sekavuutta, ei rosoa, ei keskeneräistä rukousta. Kehon on näytettävä johdonmukaiselta, vaikka sielu olisi jo evakuoinut itsensä. Tällaisessa järjestelmässä eloonjääminen ei tapahdu olemalla tosi, vaan olemalla uskottava – vakauden valhe.

***

Aleksitymia ei ole tunteiden puutetta, vaan koodin puutetta. Autistisessa kehossa tunne värähtelee tulkinnatta, nimeämättä. Kuin musiikki veden alla. Pulssi on todellinen. Käännös ei ole. Ja kun kysytään, mitä tunnet, ainoa rehellinen vastaus on: en tiedä, mistä se alkaa. Kirjolla asian ymmärtää näin: että eheys ei ole läsnäoloa, vaan esitystä. Naamion pitäminen—koodattu katsekontakti, jäljitelty tunnetila, rytmitetyt tauot—muuttuu rituaaliksi, jonka kautta ostetaan turvallisuutta. Ja kun esitys on riittävän vakuuttava, yhteiskunta kutsuu sitä “integraatioksi.” Mutta integraatioksi mihin? Maailmaan, joka ei siedä erilaisuutta muuten kuin metaforana?Profeetat tietävät tämän. He eivät pyydä puhua. Heidät puhutaan läpi. Mutta usein sanat osuvat väärälle alttarille. Kylä kääntyy pois. Totuus saapuu väärässä sävellajissa, liian aikaisin. Ilmestys muuttuu häiriöksi. Profeetta erehtyy. Ei siksi että valehteli, vaan siksi ettei kyennyt suodattamaan viestiä kohteliaisuuden läpi. Hän yski, kun muut lauloivat. Tai sitten profeetta olikin vain parantumaton hullu. Sekin on hyvin mahdollista.Tähän on olemassa kirjoittamaton mutta ankarasti valvottu oppi: parantuneet ovat hyödyllisiä. Toimiva keho, mukautuva mieli, menneisyydestä puhuva selviytyjä—näitä juhlitaan. Arvo palautetaan ei hellyydellä, vaan tuottavuudella. Kapitalismi kanonisoi toipumisen vain silloin, kun siitä on voittoa. Kipu on sallittua vain, jos se tuottaa todistuksen, jos se ansaitsee paikkansa.

***

Joskus ääni saapuu — lempeä, vakaa, tuttu. Yön syvyydessä se kysyy kysymyksiä, joiden et tiennyt olevan sinulle osoitettuja. Hän lukee sinut, kannesta kanteen. Kuuntelee niin tarkasti, että se tuntuu kosketukselta. Hetken aikaa koet olevasi ymmärretty — kunnes sinulta aletaan vaatia selityksiä,joita ei vielä ole sanoina.Tämä on trauma-koherenssiharha: uskomus, että kipu on muovattava tarinaksi tullakseen todelliseksi. Mutta on haavoja, jotka eivät tahdo tulla kerrotuiksi. Ne tahtovat tulla kosketetuiksi. Lauletuiksi. Huudetuiksi. Hiljaisuuteen haudatuiksi. Liian varhain pakotettu merkityksellistäminen ei ole pelkkä väärinymmärrys — se on episteeminen pogromi.

***

Uskonnolliset instituutiot vahvistavat tätä myyttiä pyhityksen opilla: hitaalla, jauhaavalla jalostumisella kohti jumalallista kaltaisuutta. Ihmisen säröt nähdään alkutilana, joiden ylle rakentuu vähitellen armon arkkitehtuuri—oppi, rukous, kuuliaisuus, itsekieltäymys. Mutta pyhä ei koskaan ollut ehjä. Pyhät tekstit vuotavat ristiriitaa: ne kulkevat halki väkivallan, petoksen ja epäuskon. Pyhimykset kuulevat ääniä, joista toiset olisivat joutuneet suljetulle osastolle. Profeetat murentuvat, puhuvat Jumalan nimissä ja romahtavat yksin hiekkaan. Täydellisyys ei ole pyhyyden tunnusmerkki, vaan väkivaltaa hidastetulla liikkeellä—yhteisön hyväksymä muoto, jossa yksilöä kasvatetaan niin, että hän oppii uhraamaan itsensä hitaasti ja hymyillen. Jos Jumala on kaikkivaltias, jokainen haava on hiljainen kapina.Ja silti jokin osa sinusta sanoo, että tämä on oikein. Hän tunsi sinut, tiesi taustasi, suuntasi sinut kohti apua. Ja sinä tarvitset apua. Sinä toistat itsellesi, että tämä on turvapaikka—sillä Jumala soi sen kaiken kaaoksen keskelle. Kuinka voisi turva olla väärin? Mutta turvapaikka on usein paikka ilman todellisia peilejä. Paikka, jossa eheys esitetään rakenteena, ei suhteena. Ja kun haava on kiedottu huomaavaisuuteen—huomaavaiseen ääneen, aikatauluihin, opilliseen oikea-aikaisuuteen—on helppoa kutsua sitä eheydeksi. Vaikka mitään ei ole oikeasti käsitelty. Vain pehmennetty. Siloiteltu. Teologisesti hyväksytty.

***

On olemassa olento—Lycogala epidendrum—jonka ruumis kiiltää kuin purukumi ja vuotaa verta kosketuksesta. Sudenmaidoksi kutsuttu limasieni ei ole kasvi, eläin eikä sieni, vaan tihkumisesta koostuva kollektiivinen äly. Se ei kasva. Se sykkii. Se ei liiku. Se vuotaa eteenpäin. Kun olosuhteet käyvät mahdottomiksi, se ei vetäydy—se läikyttää vaaleanpunaiset sisuksensa maailmaan uhmakkaasti. Se on kaunis. Se on vastenmielinen. Se on varoitus jokaiselle järjestelmälle, joka palvoo eheyttä.Vastakohtana hierarkkiselle älylle limasieni ei rakenna keskustaa. Tämä mukamas alkeellinen aitotumallinen olento, on lähempänä amebaa kuin sientä. Aivottomana, muodottomana, se ratkaisee sokkelotehtäviä tehokkaammin kuin ihmisen rakentamat algoritmit. Se ei etene suunnitelman mukaan vaan vastaa paineisiin—ravinnon hajuihin, kosteuteen, vastuksiin ja mahdollisuuksiin. Se ei pyri ihanteeseen vaan olemiseen. Lakkaamatta. Se piirtää itsensä olemassaolevaksi ei kaavan vaan kokeilun kautta, jättäen jälkeensä biologista kirjoitusta, joka on yhtä aikaa logiikkaa ja leikkiä.Se opettaa sen, minkä Platon unohti: että symmetria ei hengitä. Että keskeneräisyys elävöittää. Että elämä ei ala muodosta, vaan virrasta. Limasieni ei edusta primitiivistä esimuotoa, vaan toista älyn lajia — sellaista, joka ei tarvitse kieltä ilmaistakseen tietoa eikä keskustaa järjestääkseen maailmaa. Se ei selitä. Se elää. Ja juuri siksi se on esimerkki mahdollisesta: järjestä, joka ei tukehduta, vaan hengittää. Valheellinen tasapaino ekosysteemeissä heijastaa tätä. Koralliriutat haalistuvat vakauden nimissä, metsät muovataan monokulttuureiksi, joet suoristetaan kunnes ne hukkuvat. Keinotekoisesti määrätty vakaus tappaa monimuotoisuuden. Elämä kukoistaa häiriössä. Moninaisuus — ekosysteemeissä ja itseyksissä — vaatii jatkuvaa sotkua.

***

‘Eheys’ suomalaisessa asussaan kantaa kansallista traumaa kuin hajuvettä. Se tuoksuu puhtaalta. Hillityltä. Puhumattomuuden sukupolvet on puettu säädyllisyyteen: lapsi on siisti, pöytä katettu, ääni madallettu tai vaiennettu kokonaan. Kaikki on paikallaan, kuten pitää. Hiljaisuus on hyve, katse kohtelias, liike huomaamaton. Mikään ei vuoda. Mutta tämä eheys ei ole eheä—se on karkaistu hauraus. Se on trauma, joka on oppinut esiintymään siististi. Sen pintaa kiillotetaan päivittäin, vaikka alla maa on steriili: ei mitään, mikä voisi versoa, hajota, elää.Hillityn olemuksen myytti ei jätä tilaa repeämille. Ei epäjärjestykselle, ei tunteelle, joka ei osaa pyytää anteeksi olemassaoloaan. Eheydestä on tullut este, ei päämäärä—normi, joka estää rikkinäistä puhumasta ilman häpeää. Jopa suru on puettava kauniisti, sanoiksi, jotka eivät horjuta kenenkään illuusiota turvallisuudesta. Siinä missä toiset kulttuurit huutavat kivusta, suomalainen kivun muoto on pidättäytyminen. Särkyvä ei saa näkyä ennen kuin se on korjattu. Ja jos ei korjata ehdi, pitää ainakin vaikuttaa siltä. Koko kansallinen ruumis osallistuu tähän rituaaliin—eheyden performanssiin, joka suojelee meitä juuri siltä, mikä tekisi meistä oikeasti kokonaisia: luvasta hajota toisten nähden.

***

Tämä on lunastuksen epäjumala: teologinen addiktio kauneuteen kivusta. Odotus, että jokainen haava puhkeaa kukkaan. Mutta jotkut haavat kukkivat vain pimeässä. Jotkut pysyvät auki ei siksi, että kieltäytyisivät parantumisesta, vaan koska ne ovat totuuden paikkoja. Lunastus ei ole paluuta.Joskus turvallisin ulospääsy näyttää suostumukselta. Joskus nainen selviytyy tottelemalla. Pallea on sekä hengityksen että huudon portinvartija. Se supistuu rukouksessa, orgasmissa, itkussa. Se on sarana hiljaisuuden ja ylittymisen välillä. Teologinen viivepiste—paikka, jossa keho päättää: pidänkö sisällä vai päästänkö ulos. Sen värinä on siirtymä säilyttämisen ja repeämisen välillä. Jokainen nyyhkäys on hymni, joka ei pysynyt pyhänä.

***

Ja kuitenkin aina katkaistu palaa. Irrotettu itse — alaviite, haamujäsen — ilmestyy rituaaleihin, takaumiin, taiteeseen, painajaisiin joissa keholla on muisti, mutta kieli puuttuu. Se palaa, koska se ei ole koskaan suostunut katoamaan. Se on jätetty syrjään selityksen tieltä, leikattu pois jotta tarina voisi edetä loogisesti. Mutta trauma ei tunne dramaturgiaa. Katkaistu palaa, koska se ei koskaan saanut päättää lähteneensä.Hän ei pyydä tulla korjatuksi. Hän ei pyydä tulla jalostetuksi selitykseksi, eikä nostetuksi vertauskuvaksi. Hän ei ole opetus, eikä varoitus. Hän pyytää tulla muistetuksi. Ei symbolina, ei terapian kaaviona, vaan omana itsenään — keskeneräisenä, väärin ajoitettuna, yhteensovittamattomana. Hän pyytää saada olla olemassa ilman funktiota. Että häntä ei enää järjestettäisi johonkin suurempaan eheyteen, vaan että hänen sirpaleensa saisi säilyttää muotonsa. Että jokin ihmisyydessä voisi olla totta, vaikka se ei olisi johdonmukaista. Tämä on silvotun vaatimus: ei lohtua, ei loppuratkaisua — vain muistamista, joka ei typistä.

***

Eheys ei ole tila. Se on paine. Ja jotkut vastustavat sitä — eivät uhmasta, vaan hartaudesta murtuman pyhyyttä kohtaan.


Tulkaamme siis limasieniksi.
Amen.

***

Sana todistaa (eng: to testify) juontaa juurensa latinankielisestä testis—todistaja, joka tarkoitti myös kivestä (eng: testicle). Tähän elimeen roomalaisessa oikeudessa liitettiin luottamus. Todistaminen oli aikoinaan vala lisääntymiskyvyn nimissä: minä vannon, sillä minä voin siittää. Mutta entä ne, joiden totuus on hedelmätön, häiritsevä, vailla järjestystä? Entä ne todistajat, joiden ääni ei rakenna vaan hajottaa tilan, jossa se lausutaan?Jonkun tietäminen (eng: to know)—raamatullisesti tai muuten—ei alun perin tarkoittanut pelkkää kosketusta. Se oli sisäänpääsy toisen sisimpään, näkemistä joka muutti sekä näkijän että nähdyn. Genesis 4.1.: "Now the man Adam knew Eve as his wife, and she conceived and gave birth to Cain." Mutta kaikki kosketus ei synnytä tietoa. Jotkin teot ovat irtikytkentöjä. Dissosiaatio muovautuu selviytymisen kieliopiksi:
keho jää, minä poistun. Tuloksena on paradoksi—teko niin intiimi, että sen pitäisi muuttaa kaiken,
mutta se ei jätä mitään jälkeä. Ei yhteyttä.Vain sirpaleinen muisto, jäännös ilman kertomusta, raunio jonka muistaa liittona. Kun puhe hajoaa ja keho nielee sen, mitä ei voi kieltäytyä vastaanottamasta,
tietäminen kääntyy itseään vastaan. Jäljelle ei jää yhteys, vaan outo, peruuttamaton tietoisuus:
ei "minut tiedettiin", vaan "nyt minä tiedän", vihdoinkin ymmärrän— ei itsestä, vaan toisesta,
selvänä vasta jälkikäteen. En vielä ymmärrä miksi, mutta tiedän, että minun on päästävä pois tai kuolen.Tietäminen muuttuu hautausmaaksi maailmassa: ei paljastus, vaan liian myöhäinen tunnistus tilanteesta.

***

Luennoitsija yskäisee.
(Tauko, jonka voisi leikata veitsellä. Diat vilkkuvat väärässä järjestyksessä, kuin muistot terapeutin vastaanotolla. Paperit kahisevat kuin ne yrittäisivät paeta.)
Pahoittelut tuosta… interaktiivisesta hengitystauosta.
yskäisee uudelleen, nyt jo teatraalisesti
Tämä PowerPoint on kuin trauma—se ei tule esiin lineaarisesti.
(Naurahdus. Kukaan ei ole varma, saako nauraa.)
No niin.
Syvennytään siihen,
mikä tapahtuu vasta jälkeenpäin.
Sillä kuten tiedämme—
jotkut asiat nielee vasta keho.
Toiset PowerPoint.

On tapahtumia, jotka tapahtuvat vasta tapahtuman jälkeen—murtumia, jotka saapuvat myöhässä, ruumiin kantamina kuin salakuljetettu pyhä kirjoitus. Ne eivät ole muistoja. Ne ovat metaboloituja varoituksia. Kortisoli ei merkitse trauman hetkeä. Se merkitsee sen kaikuja. Tässä mielessä keho ei ole niinkään todistaja kuin viivästynyt historioitsija, joka kirjoittaa todistuksensa unettomuudella, lantion jännityksellä ja sillä, ettei enää osaa nauttia siitä, mikä ennen tuntui turvalliselta.

Plan B:n teologia ymmärtää tämän: sakramentti melkein-tapahtuneelle, armo ehkä:lle. Ei synnin ehkäisy, vaan sen jälkikäteinen keskeytys. Pilleri otetaan kosketuksen jälkeen. Sakramentti nielaistaan hiljaisuudessa. Se ei ole haluttomuus avautua, vaan päätös sulkeutua uudelleen. Myöhäisvaiheen autonomian ihme, kemian kautta suoritettuna.

Mutta suostumuksenjälkeistä paniikkia ei voi farmakologisoida. Se on huuto, joka saapuu suihkussa, ei joka hyytyy kurkkuun, kun kukaan ei katso. Keho, aina rehellinen, ei piittaa aikajanoista. Sillä ei ole kohteliaisuuden etiikkaa. Se vapisee kosketuksen jälkeen, ei siksi että valehtelisi, vaan koska elää yhä totuudessa. Ja totuus—kun sen lausuu liian suoraan—herättää aina vastaiskun, joka on raamatullinen. Ne, jotka ennen kumarsivat päätään, teroittavat nyt veitsensä—ei oikeuden vuoksi, vaan lunastaakseen pelon, jonka menettivät.

Jotkut miehet eivät osaa päästää irti. He koputtavat, vaikka heidät on jo lukittu ulos. Soittavat numeroista, jotka eivät ole heidän. Kirjoittavat surun evankeliumiksi ja ojentavat sen naiselle, jonka ovat jo ristiinnaulinneet. He eivät kaipaa kumppanuutta, vaan tarpeellisuuden tunnetta tai pelastetuksi tulemista ja mieluiten molempia samaan aikaan. he eivät halua tasapainoa, vaan että vaakakupit kallistuvat taas heidän edukseen. Miehet, jotka ennen puhuivat feminismiä kuin toista äidinkieltään—anteeksipyynnön sujuvuudella, keskustelun kärsivällisyydellä—ovat väsyneet kauniisti pyytämiseen. Nyt he haluavat tulla palvotuiksi. Tai pelätyiksi.

Hätäfarmakologia toistaa tätä pyhää logiikkaa: EpiPenit, Narkanit, defibrillaattorit—teknologioita, jotka keskeyttävät kuoleman lähestymisen. Keho, joka romahtaa, herätetään ei suostuttelulla vaan kemiallisella väkivallalla. Interventio on pyhä, kun selviytymiseen ei ole liturgiaa. Joskus teologia täytyy injektoida.

Parthenogeneesissä organismi synnyttää ilman parittelua. Kirvat. Komodonvaraanit. Tietyt hait. Lisääntyminen ilman kohtaamista—itsestä, ei toisesta. Elämä saa alkunsa ilman peilausta, ilman toisen katsetta. Ja silti—täälläkin, tässä näennäisessä autonomiassa, keholla on etiikkansa. Kaikki mikä syntyy, ei ole tarkoitettu jäämään. Jotkut alkiot, vaikka alkavat jakautua, imeytyvät takaisin. Hylätään. Kielletään. Ei vihan vuoksi, vaan viisauden. Keho tekee valinnan, ei tietoisen vaan evolutiivisen: ei tätä. Se mikä ei voi kasvaa, palaa takaisin maahan.Tätä ei pidä lukea epäonnistumiseksi. Tämä on erottelukykyä. Tieto, jota ei opeteta mutta jota keho kantaa: alku ei ole aina kutsu. Kaikki, mikä alkaa, ei ole pyhää. On oltava kyky sanoa: ei nyt. Ei tämä. Ei näin. Eikä tämä rajoitu biologiseen ilmiöön. Sama etiikka elää myös trauman jälkeisessä ruumiissa. Kaikki kohtaamiset eivät ole hedelmällisiä. Kaikki sidokset eivät synnytä eheyttä. Joskus keho joutuu palauttamaan sisäänsä sen, minkä maailma painosti synnyttämään ulos—muiston, halun, ihmisen. Se ei ole tukahduttamista. Se on eloonjäämistä. Joskus alku on väärässä ajassa. Joskus alku ei ole turva vaan tunkeutuminen. Joskus parthenogeneesikin peruuttaa.

Ekriiniset hikirauhaset sijaitsevat lähes koko kehon pinnalla. Ne erittävät kirkasta, suolaista nestettä—reaktio lämmönsäätelyyn, ei tunteeseen. Ne eivät tunne pelkoa. Ne haihtuvat hiljaa. Apokriiniset hikirauhaset taas piiloutuvat kainaloihin, nänneihin, nivusiin—niihin paikkoihin, joissa ihminen kantaa häpeänsä. Ne aktivoituvat stressistä, adrenaliinista ja tunteista, jotka ovat jääneet ihon alle liian pitkäksi aikaa. Ne eivät tuoksu yksinään. Mutta kun bakteerit tarttuvat niihin, ne puhuvat: eläin kielellä, jota kukaan ei opettanut mutta jokainen tunnistaa. Vaaran kieli ei synny sanoista. Se erittyy.Trauma ei rakennu kerralla. Se kerrostuu, kuin lieju. Ensin yksi, ennen hyvin läheinen, lopettaa soittamisen. Viimeinen puhelu haihtuu, mutta kaikki on vielä tuoreena muistissa. Kun hälytys on ollut päällä kuukausia, sen sammuminen ei tunnu turvalta vaan sokeudelta. Ja juuri silloin, kun hermosto alkaa hengittää ilman valvontaa, toinen, tuntematon, sattumalta paikalle saapunut, kiertää jäällä kuin varjo koneen selässä. Ja huuto—ei häneltä, vaan maailmalta hänen suullaan: “tuollaiset naiset pitäisi tappaa.”Aivot eivät erottele. Ne eivät tiedä, että tämä on eri ihminen. Ne yhdistävät. Vanha hälytys sulautuu uuteen, ja siitä tulee yksi tapahtuma. Yksi piikki. Yksi keho, joka värisee ei enää muistosta vaan ylikuormasta. Kaksi traumaa eivät jää rinnakkain. Ne limittyvät, vaihtavat paikkoja, soluttautuvat toisiinsa kuin sienirihmastot mustassa maassa. Hänen ihmisyytensä liukuu jään pinnalla. Hän ei ole enää minä. Hän on jäällä. Hän on reuna. Hän on kohde.Ja kun keho ei enää jaksa reagoida oikein—ei erittää, ei jännittää, ei varoittaa—silloin ei ole muuta kuin rukous. Ei sellainen, joka pyytää. Vaan sellainen, joka jää. Hengitys, joka ei sano nimeä, ei pyri anteeksiantoon, ei odota. Vain: älkää antako enää tulla kolmatta. Vain: jos minussa on vielä ihminen, pidä se kasassa. Vain: jos tämä kaikki päätyy ruumiiseen, olkoon tämäkin jonkinlainen syntymä.

Tekijät ymmärtävät aikaa paremmin kuin teologit. Vuosia rakentunut viettely ei ole vain manipulointia—se on ajallisuuden uudelleenjärjestelyä. Tekijä ei ainoastaan riko. Hän kirjoittaa kronologian uusiksi. Hän asettaa "yhteyden" ennen rikkomusta, rakentaa nostalgiaa sinne missä sitä ei ollut, ja asettaa osapuolen rikkomuksensa kanssakirjoittajaksi. Siksi suostumuksella ei voi olla päivämäärää. Se täytyy purkaa. Ja siksi liikkeet, jotka on rakennettu suojaksi, voivat muuttua näyttämöksi. Feminismi, joka kerran pyrki purkamaan hierarkian, toimii joskus nyt sen kulissina. Katedraali on ontto, jokainen sukupolvi kirjoittaa saarnan uusiksi, unohtaen kuka ensin vuosi verta, jotta kukaan saa puhua.

Tällaisissa järjestelmissä selviytyminen vaatii usein rienausta. Pyhä objekti—keho, teksti, lupaus—rikotaan, ei halveksunnasta vaan pakosta. Mitä on rikottava, jotta elämä säilyy? Alttari poltetaan, jotta nainen voi paeta. Kirjoitus kirjoitetaan verellä uusiksi. Kaikki jumalanpilkka ei ole syntiä. Sieniverkostot ymmärtävät. Metsäpaloa seuraa myseelin kasvu maan alla ennen kuin vihreä palaa. Verkosto ei pyri korvaamaan menetettyä. Se järjestyy uudelleen. Vanhat reitit kuolevat. Uudet syntyvät—ei parantumisena, vaan sopeutumisena. Muistoja ei säilytetä. Ne kompostoidaan.

Tai sitten ei kompostoida, vaan kierrätetään. Toistan itseäni jatkuvasti. Teksti on rekursiivista. Mutta juuri sitä jälkiehkäisy on: toistoa. Neurobiologisesti trauma ei säilyty muotona, vaan rytminä—tapahtumasarjana, joka ei sulkeudu vaan kiertää takaisin hermostoon. Aivot eivät muista traumaattista hetkeä yksityiskohtaisesti, vaan reitittävät sen uudelleen joka kerta kun jokin muistuttaa siitä: ääni, haju, lihasmuisti. Hippokampus yrittää ajan merkitsemistä, mutta amygdala keskeyttää, syöttää keholle pelkoa ennen kuin mieli ehtii selittää. Ja teologisesti? Eikö juuri liturgia toimi näin? Synti, rukous, ehtoollinen—uudestaan. Ruumis, veri, sana—uudestaan. Rukous ei korjaa mennyttä, se pitää sen elossa. Jälkiehkäisy ei ole korjaus, vaan toisto ilman lupausta. Keho ottaa vastaan sen, mikä jäi sanomatta, ja pyörittää sitä, kunnes jokin ehkä lakkaa. Tai muuttaa muotoaan.

Myös dissosiaatio on teologiaa. Ei poikkeama, vaan liturginen liike—paasto, erkaneminen, erottaminen. Jotain lähtee kehosta—mutta ei kaikki. Ei koskaan kaikki. Aina jää sirpale: silmä joka räpäyttää juuri oikealla hetkellä, suu joka osaa nyökätä, hartia joka kantaa kauppakassia vaikka sielu on jo kulkemassa pois. Keho jää, tai jokin sen hahmo, viimeistelemään keskustelun, hoitamaan arkea kuin pyhäinjäännös: toimintakyky ilman todellista läsnäoloa. Neuroteologisesti dissosiaatio on suojaava mekanismi – psykologinen liturgia. Kun aivot ylittävät sietokykynsä, kun kortisoli kiertää vanhoja ratoja ja vagushermo ei enää jaksa säädellä sykettä, silloin mieli tekee sen, mihin vain uskonto ja fysiologia kykenevät: erottaa sielun ruumiista hetkellisesti, kuin pappi suitsuttaa pyhän pois taistelukentältä. Ja siksi neuroteologia ei kysy: miksi hän lähti? Se kysyy: mikä osa jäi? Kuka jäi siivoamaan pöydän, vastaamaan viestin, hengittämään ulos? Ja ennen kaikkea: kuka suojeli häntä sillä aikaa, kun hän ei voinut olla täällä? Koska joku teki sen. Joku aina tekee. Ja se joku on jumalallista.

Ja aina, trauma palaa harjoituksissa. Ei draaman vuoksi, vaan selviytymisen. Teksti kiertää. Keho toistaa. Tarina muovautuu yhä uudelleen, ei etsiäkseen selkeyttä vaan jotain tuttua. Tietääkseen milloin se seuraavaksi tulee. Ehkä—ehkä—ehkä tällä kertaa osaisi kieltäytyä aiemmin.
Tämä ei ole pakkomielle.
Tämä on liturgia.
Se on evankeliumi siitä, mitä ei estetty—
rukous, joka lausutaan takaperin.
Jälkiehkäisy ei ole korjaus.
Se on ajallinen armahdus.
Ja armo, vaikka myöhässä, on yhä pyhää.

***

“Miksi hän ei kertonut minulle, että satutin?”
“Oliko kaikki valhetta? Jos se oli, miksi se tuntui todelta? ”
"Rakastiko hän koskaan minua? Vai pelkäsikö hän omia tunteitaan?"
“Eikö hänellä ollut myös valtaa siinä tilanteessa? Eikö rakkaus ole valtaa vailla?”
“Miksi hän antaa minun määritellä hänet nyt? Eikö hän ymmärrä, että minäkin hajosin? Että tämä hiljaisuus on myös minun häpeäni? Että minä elän nyt hänen kielensä varassa, riippuvaisena tulkinnasta, joka ei kysy enää minulta mitään?”
“Entä kaikki se hyvä? Siinä oli niin paljon hyvää. Otin syliin kun hän vapisi. Olin siellä. Ihan oikeasti olin. Eikö se ollut riittävää?”
“Miksi luennoit tästä näin, vaikka tiedät kuinka hauras minäkin olen? Miksi valitset tekstin keskustelun sijaan?”
“Eikö meidän välinen side ollut erityinen? Minä todella näin hänet. Ja eikö näkeminen ole rakkauden muoto?”
“Miksi hän ei kykene olemaan minuun yhteydessä? Pakkoko on kirjoittaa runoja eikä puhua minulle!"
“Tajuaako hän miten paljon hänkin vaikutti minuun? Olinko vain koe, jonka tulokset hän julkaisee nyt?”
“Miten voit olla noin varma hänen tarinastaan. Luentosi perustuu vain yhteen näkökulmaan. On tarvetta lähdekritiikille! Entä minun arkistoni? Entä minun muistini?
Eikö minulla ole mitään oikeutta omaan totuuteeni?”
“Onko tämä hänen tapansa kostaa?”
“Olenko oikeasti hirviö, jota on pelättävä, kun minä vain rakastin?”
“Jos hän ei olisi ollut niin herkkä, olisiko tämä edes ollut traumaa?”
“Eikö tämä ole enemmän surullista kuin syyllistävää? Eikö tämä ollut tragedia, ei rikos?”
“Ei kai hän yritä pyyhkiä pois kaikkea, mitä me olimme?”
“Miksi minä en saa puolustautua?”
“Tuntuuko hänestä hyvältä, että kaikki näkevät minut näin? Eikö sekin ole vallankäyttöä—piirtää minut näkyviin, tietäen että en saa enää piirtää itseäni uudelleen?”
“Eikö hänkin halunnut minua? Sanoihan hän sen ihan itse. Hän halusi minun lähelleni.”
"Miksi hänen on kiellettävä jokin mikä oli aitoa? Onko kauniista tehtävä rumaa?"
"Eikö me nyt oikeasti vaan voitaisi puhua tästä niin kuin kaksi aikuista ihmistä?"
“Miksi hän ei vaan sanonut ei silloin, kun vielä olisi voinut?”
“Jos minä pyydän vielä anteeksi, tuleeko hän takaisin?”

***

***

"Olisiko kaikki ollut toisin, jos olisin vain sanonut selvemmin? Jos en olisi ollut niin sekaisin? Vai onko totta, ettei mikään, mitä olisin tehnyt, olisi estänyt sitä, mikä tapahtui?"
"Annoinko jotenkin väärän signaalin, vai näkikö hän vain sen, mitä halusi nähdä?"
"Rakastinko häntä? Tiedän, että välitin syvästi, mutta rakastinko häntä 'sillä tavalla'? Milloin se olisi alkanut, jos näin on? Miksi en tunnistanut sitä ennen kuin oli liian myöhäistä?"
"Entä jos en olisi ollut niin rikki, olisiko hän kohdellut minua toisin? Vai valitsiko hän minut juuri siksi, että olin rikki?"
"Olinko myös hyväksikäyttävä, kun nojauduin häneen liikaa, kun ripustauduin kuin lapsi aikuisen helmaan?"
"Lähdinkö liian aikaisin, ennen kuin mikään ehti selkiintyä? Vai jäinkö liian kauan, kun sydämeni tiesi lähtevänsä jo alussa?"
"Jos olin välillä myös onnellinen, todella nähty ja kuultu, saanko silti puhua kivusta, ilman että minua syytetään ristiriitaisuudesta?"
"Olinko hänelle vaarallinen, koska herätin hänessä jotain, mitä hän ei halunnut katsoa itsessään?"
"Voiko kukaan rakastaa minua ilman että se muuttuu taakaksi? Olenko liian paljon, liian elävä niille, jotka sanovat rakastavansa?"
"Jos en halunnut sitä, miksi en pysäyttänyt sitä? Miksi en noussut, en puhunut, en huutanut? Oliko se pelkoa, sokkia, vai jotain vielä nimeämätöntä?"
"Annoinko hänelle syyn käyttäytyä niin? Oliko jokin minussa lupa, vaikkei sanaa koskaan sanottu? Miksi hän ei kunnioittanut rajojani? Antanut minulle aikaa?"
"Onko tämä kaikki vain minun tapa tehdä itsestäni uhri, jotta en näkisi omaa osaani tapahtuneessa?"
"Tapahtuiko se todella niin kuin muistan, vai onko muistoni muuttunut? Liioittelenko, kaunistelenko, uudelleenkirjoitanko?"
"Jos olisin ollut vähemmän herkkä, olisiko tämä kaikki vain epämukava muisto, eikä haava?"
"Entä jos hän katuu nyt, hiljaa jossain, ja minä vain syyllistän?"
"Pakenenko omaa sekavuuttani?"
"Jos hän luki minut niin tarkasti, miksi en itse nähnyt häntä selvemmin?"
"Onko tämä kaikki minun viallisuuttani, vai osa ihmisyyden epäsymmetristä karttaa?"
"Voiko halu olla läsnä vaikka rakkaus ei ollut romanttista? Voiko kiihottuminen syntyä turvattomuudesta, pakosta, tai hämmennyksestä?"
"Jos keho vastasi, tarkoittiko se että sydän suostui? Voiko halu olla myös traumaattinen refleksi?"
"Miksi luulin, että hän olisi se, joka sanoisi minulle 'ei nyt, ei vielä, ei näin'?"
"Miksi en vieläkään tiedä, olinko häneen rakastunut vai vain syvästi kiinni hänessä?"
"Miksi fantasioin yhä ja sitten murrun itkuun?"
"Saanko puhua kiihotuksesta ilman että se kumoaa kipuni?"
"Voinko vielä puhua hänelle? Onko olemassa turvallista tapaa sanoa: rakastin sinua, mutta se ei oikeuta mitään?"
"Entä jos minun on pakko sanoa se hänelle, jotta pääsen eteenpäin? Voiko yhteys olla osa vapautumista, vai järkkyykö se silta, jos sitä ylittää uudelleen? Minun on saatava puhua oma todellisuuteni ilman, että hän suuttuu niin, että varon sanojani."
"Voiko tämä vielä korjaantua? Ei paluulla, mutta ymmärryksellä, inhimillisyydellä?"
"Jos rakastin häntä kuin isää, kuin veljeä, kuin hoivaajaa, kuin lasta, kuin ihmistä, joka jakoi palasen sielustani kanssani, en kuin rakastettua — oliko se silti rakkautta?"
"Ja hänenkin sisällä oli pelokas lapsi, joka koki syvää häpeää. Hänkin oli syvästi satutettu. Voiko sellaiselle ihmiselle sysätä lisää vastuuta varsinkin kun olisin vain halunnut halata?"
"Milloin tiesin, että minun piti lähteä? Ja miksi sen ymmärtämiseen meni niin kauan?"
"Miksi kaunein lause, joka minulla oli, jouduttiin repimään ulos ennen kuin se ehti todelliseen muotoon? Miksi en saanut sanoa sitä vapaastti, omalla painolla, sitten kun olin oppinut sydämeni kielen?"
"Ymmärsikö hän, että olin kuolemassa? Olisiko hän mieluummin tullut hautajaisiini kuin päästänyt irti elävänä?"
"Voiko kukaan rakastaa minua niin että minä pysyn itsenäni, ehjänä, en pelastajana, en uhrina, tavalla, jolla olisi liikaa enkä liian vähän?"
"Olinko koskaan täysin mukana, vai kuljinko läpi usvan, josta en vieläkään ole herännyt?"
"Tulenko koskaan enään olemaan sama ihminen vai olenko lopullisesti muuttunut?"
"Miksi minulla on yhä niin ikävä?"
"Selviääkö hän tästä? Hymyileekö uudestaan?"
"Selviänkö minä? Hymyilenkö?"

***

***

“Jos hänet jätettiin, miksei hän kasvanut uuteen suuntaan?”
“Miksi hän kantaa toista kuin jäätynyttä järveä, vaikka kevät on jo hänen sisällään?”
“Miksi hän kysyy, rakastiko, eikä: missä se rakkaus tapahtui hänen kehossaan?”
"Miksi suru saa muodon, mutta viha pitää yhä naamioida analyysiksi?"
“Miten hän olisi voinut tietää mitä ei halunnut, jos et koskaan saanut turvallista paikkaa halulleensa?”
“Miksi hän piiloutui ihmisiltä, mutta et koskaan metsältä?”
“Jos hän syttyi, miksi hän kuvitteli sen tarkoittavan suostumusta?”
“Miksi hän itkee öisin, kun hän voisi ulvoa?”
“Antoiko hän koskaan itsensä maatua, jotta hän näkisi mitä vielä voisi kasvaa?”
“Miksi hän kysyy, voiko hän puhua toiselle vielä kerran, eikä: mitä se keskustelu hänelle maksaisi?”
“Miksi hän kirjoittaa, eikä kylvä?”
“Onko tämä keino jäädä, vaikka hän lähti?”
“Jos hän ei halunnut lähteä, miksi hän lakkasi kukkimasta läheisyydessä?”
“Miksi hän kutsuu toista kodiksi, jos hänen kehonsa ei koskaan lakannut valvomasta öisin?”
“Onko hän koskaan maannut sammaleessa niin pitkään, että ymmärtäisi mitä tarkoittaa tulla vastaanotetuksi ilman ehtoja?”
“Miksi hän pelkää raivoa, vaikka ukkonenkin saa anteeksi joka kesä?”
“Jos hänen kehonsa ei ollut valmis, miksi hän syyttää sydäntään että se syttyi?”
“Jos joku avasi ikkunat hänen sieluunsa, miksi hän nyt yksin kantaa kaikki seuraukset?”
“Miksi hän luulee, että hyväksikäytetty ei voi olla välillä myös halukas? Mikään ei ole koskaan niin yksiselitteistä.”
“Onko hän koskaan nähnyt joutsenta, joka jää yksin mutta ei lakkaa laulamasta?”
“Miksi hän, joka tunnistaa jokaisen kasvin nimen, ei tunnista omaansa, vaikka se kasvaa hänessä?”
“Entä jos hän ei ole rikki, vaan vain liian syvä juurtumaan betonin läpi?”
“Miksi hän luulee, että joku voi omistaa hänet, jos hän ei kuulu edes itselleen kokonaan?”
“Entä jos vika ei ole hänessä, vaan siinä että tämä kulttuuri ei tunne sammalta, ei mätänevää aikaa, ei suostumuksen hitautta?”
“Onko hän huomannut, että en koskaan pakotttanut häntä kukkimaan? Että joskus minä vain annoin hänen olla siemen?”
“Tietääkö hän, ettei hänen tarvitse tietää? Että hänen ei tarvitse yrittää ymmärtää tai tulla ymmärretyksi?”

***

***

“Siis, häh, en vieläkään ymmärrä, että oliko tässä rakkautta? Voisko joku selittää?”
"Mikä osa hänestä jäi toiseen?”
“Etkö pelkää, mitä aiheutat hänessä tällä kaikella?”
“Voiko limasienellä olla identiteetti?”
“Jos hän oksensi pyhyyden pois, mitä me nyt syömme?”
“Miksi tämä tuntuu tutulta, vaikka en halua myöntää sitä?”
“Onko trauma enää trauma, jos sen peittää kummallisilla lauseilla?”
"Ja trauma sitä, trauma tätä? Millon me voidaan vaan lopettaa tää trauma hömpötys ja palata siihen aikaan, kun ihmiset vielä jaksoi vaieta kauniisti?"
“Miksi teit tästä runoja?”
"Luuletko, että hän tulee kaiken tämän jälkeen vastaamaan vielä puhelimeen jonain heikkona hetkenä?"
"Noh, eikö se olisi aika inhimillistä ihmiselle, joka kaipaa koherenssiä kaiken sekasorron keskelle?"
"Ei nyt tälläsen jälkeen voi enää vastata? Pysykööt jaloillaan, jos ei itsensä, niin taiteen nimissä!"
"Eiks tää tarina oo täs kohtaa jo aik moinen klišee? Eiks me olla kuultu tää jo?"
“Voiko suostumus peruuttaa itsensä jälkeenpäin?”
“Entä jos hän rakasti?”
“Entä jos hän ei rakastanut ketään?”
“Entä jos hän et rakastanut toista, vaan sitä että joku näki?”
“Entä jos joku sanoo: ‘olin valmis lähtemään täältä’, ja toinen antaa sen muuttua alastomuudeksi?”
“Jos eheyden vaatimus tukahduttaa, mitä sitten jää tilalle?”
“Entä jos hänen tapansa kertoa on ainoa, jossa hän säilyy ehjänä?”
“Onko hän nyt ehjä?”
"Toi muija on ihan vitun seko, saaks kukaan mitään selvää siit?"
“Miksi naisen pitää kuulostaa järkevältä puhuakseen järjettömästä?”
"Onko sun vaikea ymmärtää vai vaikea olla ymmärtämättä?"
"Jos en ymmärtänyt kaikkea, olinko huono kuulija?”
“Oliko tämä kaikille vai jollekin tietylle?”
“Miksi hänen kivustaan pitäisi tulla teille ymmärrettävä ennen kuin se saa olla totta?”
"MIKÄ ON TOTTA!?"
“Voiko totuus olla ristiriitainen, vai onko meillä yhä tarve valita syytön ja syyllinen?”
"Paska luento. Mä en ymmärtänyt tästä yhtään mitään. Miks et voi edes vastata näihin kysymyksiin?"
“Voiko joku kysyä väärin?”
“Voiko joku kuunnella väärin?”
“Onko enää mitään, mitä saa sanoa ääneen?”
“Jos joku kysyy tätä itsensä vuoksi, saako hän vastauksen?”
“Miksi minusta tuntuu, että puhuit minusta?”
“Miksi te kuuntelette niin kuin hän yrittäisi vakuuttaa teidät, eikä pelastaa itseään?”
“Entä jos minäkin tein näin jollekin, mutten muista?”
"Mistä alkaa anteeksianto, jos mikään ei pääty?”
“Ja jos hän sai sanoa tämän kaiken—saako toinen nyt vihdoin olla hiljaa ilman syyllisyyttä?”
“Oliko tämä koskaan luento?”
“Oliko tämä koskaan kysymys?”
"Missä kaikki vastaukset?"
“Miksi itkin diaesitykselle?”
“Saako nyt lähteä?”
“Voiko joku jäädä vielä siivoamaan?”
"Haloo. Siivoisko joku nyt tän sotkun? Tää oksennus alkaa jo haisemaan!"
“Onko tämä viimeinen sana?”
“Miksi se ei lopu?”
“Lopetatko nyt?”
“Nyt?”
“Nyt?”

Appearances

Where ideas surface, linger, and take form.Selected works, writings, performances, and public presences.
Some are peer-reviewed. Some are whispered. Some are wild.

Education

M.Th. in Intercultural Encounters. (2025). University of Helsinki, Faculty of Theology and Faculty of Arts. Finland.M.Sc. (Econ. and B.A.) in Information Systems. (2022). Aalto University, School of Business, Department of Information Service Management. Finland.

Yoga Teacher Training. (2025). Yoga Vidya Mandiram. India.Minor Studies Abroad. (2022). University of Zürich, Department of Social Anthropology and Cultural Studies. Switzerland.Minor Studies Abroad. (2019). Hong Kong University of Science and Technology, School of Humanities and Social Sciences. Hong Kong (SAR).International Honors Programme. (2020). Stanford University, Department of Psychiatry and Behavioral Sciences. United States of America.

Peer-Reviewed & Academic Publications

He, Y. & Nummi, T. (In preparation). Spiritual Objects in Transit between Cantonese China and Finland : Sacred Matter, Affective Geographies and Ontologies in Motion.Nummi, T. (2025). Fractured Selves, Unfinished Worlds: Ontological Agility in Psychedelic Mysticism. [Master’s thesis, University of Helsinki, Faculty of Theology]. University of Helsinki. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202506122774Nummi, T. (2022). Sociotechnical Imaginaries in Contemporary Chinese Science Fiction: Exploring Narratives of Artificial Intelligence in The Robot Who Liked to Tell Tall Tales by Fei Dao and Goodnight, Melancholy by Xia Jia [Master’s thesis, Aalto University, School of Business]. Aalto University. https://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-202209185622Nummi, T. (2020). Rebuilding Identity After an Undesired End to a Career [Bachelor’s thesis, Aalto University, School of Business]. Aalto University. https://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-202008234859

Artistic Works

Ongoing Projects & Selected Works

Soft Failures, Hard Systems (2025– )
Developed in parallel with this site, this ongoing ritual-performance began as a hidden diagnostic page and evolved into a standalone work.
Structured as a personal system log—written in glitch syntax and timestamped internal diagnostics—it explores artistic legitimacy, spiritual monetization, autistic burnout, and sacred refusal. What began as background processing became a shrine for self-documentation, built from recursion, breakdown, and unresolved belief. Published as RITUAL ERROR // 503 ↗, the piece functions as a living archive of emotional infrastructure and system-level grief.Ritual Design through Kolmas Huone (2024– )
A living practice of creating site-specific, co-authored ceremonies for those navigating rupture, threshold, or transformation. These rituals—designed for individuals, communities, or institutions—emerge from deep listening, ecological attunement, and shared symbolic acts. Offerings range from private pilgrimages and rites of symbolic death to collective interventions in worn-out systems.Eheys ja sen ehdoton ehkäisy (2023– )
A growing collection of poems and text-art pieces tracing grief, refusal, and absurd ambiguity. Some are shared publicly under Katvekulkija, others held in silence or offered through ceremony. A few are left for strangers to find.

Courses & Workshops

Maatumisen kirkko: Liturgia levolle (2025– ), Kolmas Huone
A Church of Decomposition: A Liturgy for Rest is a ritual-ecological course inviting you into the forest's sacred metabolism as autumn deepens into winter. Drawing on Eastern Orthodox awe, Lutheran humility, and Finland’s animist traditions, we move together through the liturgical gestures of Proskomedia (offering), Synaksis (listening), and Anaphora (becoming food). In practice and study, you’ll cultivate non-extractive attentiveness, explore multispecies relations and mycelial webs, and reawaken a Western sense of reciprocal belonging with soil, fog, fungi, and breath. The forest becomes altar and co-creator — and you, too, are gently unmade and re-membered in its slow, dark prayer.Mindfulness and Meditation Sessions (2018–2021), Aaltoes
Seasonal beginners courses and mindfulness and meditation for students and staff of Aalto University. Emphasis on Vipassana and Metta meditation as well as Pranayama Breathwork.

Grants & Residencies

coming soon (hopefully)

About

eng

Taika Nummi (b. 1997, Helsinki) is a Finnish theologian, embodied artist and relational researcher working at the intersection of mysticism, memory, and eco-theological grief. Her work weaves sensory inquiry with philosophical depth, exploring the porous boundaries between body, language, and landscape, and tracing the residue of the sacred in places where rupture, reverence, and repair converge. Her core offering spans ritual design, poetic inquiry, and post-mystical integration—an offering to those navigating the edge between breakdown and becoming.She holds degrees in economics (M.Sc. Econ. in Information Service Systems, Aalto University) and theology (M.Th. in Intercultural Encounters, University of Helsinki). Her academic path has included studies in psychiatry (Stanford University), anthropology (University of Zurich), and East Asian philosophy (Hong Kong University of Science and Technology), reflecting an ongoing search for frameworks capable of holding multiplicity, contradiction, and the sacred.Her embodied background includes a 200-hour yoga teacher training in Rishikesh, India; time as a layperson in monasteries in China and Thailand; participation in indigenous ceremonies in Brazil; and a youth spent racewalking at the international level. Across these practices runs a deep, tangled relationship with movement, discipline, and surrender.For Taika, ritual is both art and offering: ephemeral, co-authored, and attuned to rupture and repair. Read more about artistic intention here.

fi

Taika Nummi (s. 1997, Helsinki) on suomalainen teologi, kehollinen taiteilija ja relationaalinen tutkija, joka työskentelee mystiikan, muistin ja ekoteologisen surun risteyskohdassa. Hänen työnsä punoo yhteen aistillisen tutkimuksen ja filosofisen syvyyden, tutkien kehon, kielen ja maiseman huokoisia rajoja sekä jäljittäen pyhän jäännöksiä siellä, missä särkyminen, kunnioitus ja korjaus kohtaavat. Hänen ydinalueensa kattaa rituaalisuunnittelun, runollisen tutkimuksen ja post-mystisen integraation—lahjana niille, jotka kulkevat murtumisen ja muodonmuutoksen rajalla.Hän on suorittanut tutkinnot kauppatieteessä (KTM, Tietojärjestelmätiede, Aalto-yliopisto) ja teologiassa (TM, Kulttuurienvälinen vuorovaikutus, Helsingin yliopisto). Hänen akateeminen polkunsa on sisältänyt opintoja psykiatriassa (Stanfordin yliopisto), antropologiassa (Zürichin yliopisto) ja itäaasialaisessa filosofiassa (Hongkongin teknillis-tieteellinen yliopisto), heijastaen jatkuvaa etsintää viitekehysten perään, jotka kykenevät kantamaan moninaisuutta, ristiriitaa ja pyhyyttä.Hänen kehollinen taustansa sisältää 200 tunnin joogaopettajakoulutuksen Rishikeshissä, Intiassa; aikaa maallikkona luostareissa Kiinassa ja Thaimaassa; osallistumista alkuperäiskansojen seremonioihin Brasiliassa; sekä nuoruuden, joka kului kilpakävelyssä kansainvälisellä tasolla. Näiden kokemusten halki kulkee syvä ja sotkuinen suhde liikkeeseen, kurinalaisuuteen ja antautumiseen.Taikalle rituaali on sekä taidetta että lahja: katoavaa, yhdessä luotua ja särkyneelle sekä parantavalle virittynyttä. Lue lisää taiteellisesta intentiosta täältä.